Tänne tulee jäsenten omia kertomuksia matkoista.
VUOSI 2023
Alppimatka, nähtyä ja koettua 15.8. – 20.8.-23
Kuvassa koko ryhmämme. Takanamme kohoaa Grossglocknerin lumipeitteinen kaksoishuippu sekä Pasterzen jäätikkö. Itävallan pisimmän jäätikön pinta-ala on supistunut paljon ilmastomuutoksen vuoksi.
Meitä oli 40 hengen ryhmä ja kaikki olivat heränneet, liekö nukkuneetkaan, aamuyöllä lähtiessämme matkaan Marolankadulta 04:30.
Münchenissä meitä odotti paikallisoppaamme Anne, iloinen, innostunut, asiantunteva, hauska, huolehtiva, hyvä ”tarjoilija”, olisiko vielä jotain muuta positiivista. Bussilla matka jatkui Saksan Baijerissa kauniille Tegernsee -järvelle, jonne pysähdyimme ihailemaan maisemia, kauniita rakennuksia ja kukkia. Lounaamme oli perinteisessä saksalaisessa olutravintolassa. Saksalaisittain annos oli runsas, kukaan tuskin jäi nälkäiseksi. Matkamme jatkui pitkin pienempiä teitä, jolloin nähtävää oli enemmän ja maisemat mielenkiitoisempia kuin isolla moottoritiellä. Alkuillasta saavuimme matkamme ”kotikaupunkiin” Zell am Seehen, Zeller järven rannalle Itävallassa. Päivämme päätös oli illallinen hotellissamme Zum Hirschen nimeltään. Sään puolesta upea aurinkoinen päivä päättyi illan rankkasateeseen, joka ei meitä haitannut, hyvä sänky kutsui
Kuva : Hotellimme Zum Hirschen.
Seuraavana päivänä oli vuorossa järvi- ja vuorimaisemat. Matkamme suuntautui Saksan puolelle Berchtesgadenin kaupunkiin, kuvankauniille Königsseelle.
Järvi on luonnonsuojelualuetta ja mm. polttomoottorilla ajelu järvellä on kielletty. Kahdeksan kilometrin pituinen Königssee on Saksan kirkasvetisin järvi. Sähköveneellä matkaa taiteettiin vuorten ympäröiminä. Menomatkan aikana laivan kapteeni soitti trumpetilla melodian, jonka pystysuorat kalliot kaiulla toistivat. Järven toisella reunalla on pieni, sievä Pyhän Bartholomeus -kappeli.
Seuraava kohteemme oli Kehlsteinhaus = Kotkanpesä. Korkealle vuoren huipulle Alppimaisemaan, mahdottomien kulkuyhteyksien taakse rakennettiin lomapaikka, kivilinna Hitlerille 50-vuotislahjaksi. Mahdottoman sijainnin vuoksi täytyi rakentaa tie lähes suoraa vuoren rinnettä pitkin.
Tietä rakennettiin kaksi vuotta. Siitä mihin tie loppuu, rakennettiin tunneli ja kallion sisällä hissi vie 100 metriä ylös Kotkanpesään.
Lahja Hitlerille, jolla oli korkeanpaikankammo? Ehkäpä siksi hän ei käynytkään linnassa kuin muutamia kertoja.
Alkuperäisistä huonekaluista ei ollut jäljellä mitään, ainoastaan Mussolinin lahjoittama punaisesta marmorista muurattu takka. Hankala siirtää muualle.
Palattuamme Zell am Zeehen oli illallisen jälkeen mahdollisuus mennä katselemaan ja kuuntelemaan kuinka kaupungissa juhlittiin, tapahtumana Stadtfest. Vaikutti, että kaikki kaupungin asukkaat ja turistit parveilivat kapeilla kaduilla, tapasivat ystäviä, pitivät hauskaa. Eri kulmilla bändit soittivat kukin omaa musiikkiaan. Tunnelma oli äänekästä ja iloista.
Torstaina lähdimme Salzburgiin, Mozartin synnyinkaupunkiin ja näimme matkan varrella The Sound of Music – musikaalin kuvauspaikkoja.
Salzburg oppaitten kanssa teimme kävelykierroksen Salzburgin vanhassa kaupungissa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon, eikä mikään ihme, siellä on upeita barokkirakennuksia ja lukuisia kirkkoja. Kapealla ostoskadulla liikkeitten hauskat, vanhan tyylin mukaiset nimikyltit kertovat kaupassa myytävistä tuotteista. Olin näkevinäni, että useamman matkakumppanin laukkuun sujahti kaupungin nimikkomakeinen Mozartin kuulat. Kuinkahan kuulat selvisivät 32 asteen kuumuudessa?
Korkealla kukkulalla sijaitsee näyttävä keskiaikainen linnoitus Festung Hohensalzburg.
Linnoituksessa olisi ollut näyttelyitä tutustumista varten, mutta tällä kertaa, ensimmäisen kerran, kuuma sää vaati veronsa, täytyi istua varjossa ja juoda kylmää. Paluumatkalla ajoimme pienen kiertotien kautta, ohi Red Bull yrityksen toimipaikkojen. Yritys on levinnyt maailman laajuisesti ja nimi Red Bull on tuttu energiajuomana, mutta yhtä tuttu Formula maailmasta. Red Bull on tunnettu myös taiteen tukijana. Paluumatkamme varrella olivat myös Porsche suvun kotitalot. Porsche museo sijaitsee Zell am Seessä. Yrityksen tehtaat sijaitsevat Stuttgartissa Saksassa. Ja taas illalla oli ”kotikaupungissa” tapahtumaa. Jälleen asukkaat perhekunnittain ja turistit kerääntyivät yhteen pitämään hauskaa. Tällä kertaa Zeller järven rannalle katsomaan värikästä musiikki+vesishowta. Näimme näyttävän puolen tunnin shown, jonka myötä yleisö lauloi mukana tai taputti tahtia musiikin mukaan.
Kolmen ohjelmallisen päivän jälkeen olikin vuorossa vapaapäivä. Jokainen suunnitteli oman tekemisensä mielensä mukaan. Ja niinhän me teimme.
Osa tutustui kaupunkiin kaduilla ja järven rannalla kävellen ehkä shoppaillen tai istuskellen jossain lukuisista kahviloista seuraillen ihmisten toimintaa.
Toiset kävelivät järven toiselle puolelle ja tulivat laivalla takaisin. Muutamat kiersivät järven pyöräillen. Zell am See sijaitsee Schmittenhöhe – vuoren juurella. Ylös pääsee hiihtohissillä ja niinpä muutamat valitsivat ylösmenon. Toiset taas matkasivat naapurikylä Kapruniin, jonka alueella on mahtava rotko. Rotko on 30 metriä syvä. Rotkon pohjalla virtaa kirkasvetinen joki. Kaikille tuntui löytyvän jotain ja hengähdystauko teki hyvää.
Lauantai aamu oli jälleen todella kaunis ja pilvetön. Tämä tiesi hyvää, sillä olimme lähdössä ylös vuorille. Toiveena oli nähdä vuorten huiput. Päivän tärkein kohde oli ehkä maailman tunnetuin, kaunis alppitie Grossglockner Hochalpenstrasse.
Tietä rakennettiin 1930-luvulla viisi vuotta. Tie kulkee Hohe Tauern kansallispuiston läpi. Tie on saanut nimensä Itävallan korkeimman vuoren Grossglocknerin mukaan. Vuori kohoaa 3798 metrin korkeuteen. Tätä lähdimme valloittamaan, mutta bussilla, emmekä aivan viimeiselle huipulle. Oppaamme Anne on kyllä ihan oikeastikin valloittanut kyseisen huipun.
Matka taittui pienten kylien läpi kauniita alppitaloja ja kukkia ihaillen.Matkan varrella olevat vuorten huiput kohoavat kaikki yli kolmeen kilometriin. Bussi taittaa matkaa yhä ylemmäksi lukuisia, muistaakseni 27 kpl, neulansilmämutkia kierrellen. Autoja ajaa ohi, autoja tulee vastaan, moottoripyörät sujahtelevat, pyöräilijät ponnistelevat ylöspäin. Kuljettaja Andylle 10 pistettä. Anne kertoi tiellä pidettävän erilaisia kilpailuja, esim. vanhoilla traktoreilla, tietysti pyöräkilpailuja ym. Kuulosti hurjalta. Meidän päätepysäkkimme on Kaiser-Franz-Josefs-Höhen näköalapaikka (2369 m.). Olimme varautuneet viileään alppi-ilmaan, mutta elokuun helteet ylsivät hyvin myös vuorille.
Kaiteen yli kurkistellessa voi nähdä Edelweiss kukkia, yllättävän pieniä. Kurkistellessa voi nähdä myös uteliaita, söpöjä murmeleita.
Murmelit ovat tottuneet saamaan porkkanoita ja omenoita ihastuneilta katselijoilta.
Näköalapaikalla on iso parkkihalli, jonka alakerrassa esitetään hyvä luontovideo Alppien luonnosta, eläimistä ja kasveista. Näköalatasanteella on tietysti myös kaikenlaisia muita palveluja turistien tarpeisiin.
Matkamme jatkuu alaspäin kohti Heiligenblut- kylää. Jälleen kerran kaunis pieni kylä ja todella kaunis kirkko
sekä kirkkoa ympäröivä hautausmaa erilaisin takorautaristein
Vielä kahvitauko Apfelstrudelin kera ja matka jatkui kohti Zell am Seetä. Aivan upea päivä. Näimme vuoret viimeistä huippua myöten, saimme monenlaista tietoa ja kuulimme mielenkiintoisia tarinoita. Sään suhteen olimme todella onnekkaita.
Sunnuntaina oli aika jättää Itävalta ja Zell am See. Aamiaisen jälkeen otimme matkalaukkumme ja suuntasimme bussille, joka lähti kohti Müncheniä. Tutustuimme pienellä kiertoajelulla
Baijerin pääkaupunkiin katutöitä väistellen. Teimme myös pienen kävelykierroksen kaupungin sydämeen Marienplazille, jossa näimme sodassa täysin tuhoutuneen, mutta uudelleen alkuperäiseen muotoon rakennetun Vanhan raatihuoneen sekä Uuden raatihuoneen. Omalla ajalla ehdimme käydä upeassa Pyhän Pietarin kirkossa sekä tutustua kaksitorniseen Frauenkircheniin
Syömään menimme Hofbräuhaus – ravintolaan, ruokaa ei ollut vähän vaan saksalaiseen tapaan todella tuhti annos.
Hofbräuhaus oli täynnä ihmisiä, kovaa puheen sorinaa ja lisäksi vielä torvisoittajien humppamusiikkia. Paikan tunnelma oli rento ja hyväntuulinen.Münchenin lentokentältä matkamme jatkui kotia kohden. Tästä tarinasta tuli huomattavasti pitempi, mitä olin ajatellut, mutta kokemuksia oli paljon. Ehkä jaksatte lukea, jos ette, ei sekään haittaa, katsokaa kuvia. Matka oli ainakin minulle ”kerran elämässä koettava” matka, mutta silti toivon, ettei viimeinen kerta. Hienot muistot jäi kaikesta, matkaseurasta, kokemuksista, elämyksistä, tarinoista, tunnelmista. Kaikki hyvin! Sunnuntai vaihtui maanantaiksi tullessamme Marolankadulle.
Kiitos kuvista Anne-Maj, Birgit, Sirpa, Jyrki, Tapio. Täytyy tunnusta, jotkin kuvat herra Googlelta. Lea kokosi koko jutun nettiin.
Matkaterveisin Marketta
.
Imatran Kylpylä 2019
NYT VÄHÄN PÄTKII
-Listassa on nyt 56 nimeä. Tasan 56. Alun perin olin ajatellut, että 24 paikkaa riittää. Mutta eihän ne mihinkään riittäneet. Onneksi sain neuvoteltua paikkoja lisää. Nyt 60- hengen bussi on neljää paikkaa vaille täynnä. Kuka uskaltaakaan sanoa ääneen, etteivät eläkeläiset muka harrasta, liiku tai pidä yllä sosiaalisia suhteita. Minä ainakaan en uskalla sellaista väitettä allekirjoittaa. Kuulin, että tähän tulee toinenkin bussi, mutta se lähtee Hämeenlinnan suuntaan. Sekin tulee täyteen eläkeläisporukkaa, tarinoi Kerttu, matkaoppaamme.
Marolankadun turistipysäkki oli jo puoli tuntia ennen sovittua lähtöaikaa kirjavanaan matkallelähtijöitä ja laukkuja. Kaikki suloisesti sekaisin loskaisella kadulla. Matkalaiset pääsääntöisesti tummissa vaatteissa. Jouluaaton aattopäivä oli synkkä ja paksupilvinen. Radiomastot melkein kokonaan pilviverhon peitossa. Eläkeläiset eivät yleensä myöhästele, vaan muistavat lähtövaiheessa olla riittävän ajoissa paikalla.
Oppaat ohjailivat matkalaisia oikeisiin busseihin. Matkalaiset toivottelivat bussiin noustessaan autossa jo istuville hyvät joulut ja valitsivat autosta mieleisensä paikat. Joku halusi etupenkkiin maisemia katselemaan. Vaikka niissä ei kummempaa katsomista ollutkaan. Ainoastaan valotonta pimeyttä. Istumapaikat olivat ahtaita. Parimetriset miehet istuivat jalat levällään penkeissään. Vieruskaveri yritti asettaa jalkansa vierekkäin mahdollisimman kapeaan tilaan. Kummankaan asento ei ollut mukavan tuntuinen eikä rento. Siihen sopeuduttiin. Laukkusäilöjen luukut sulkeutuivat. Opas ja kuljettaja astuivat bussiin. Bussin nokka kääntyi kohti Kouvolaa. Nuori mieskuljettaja ilmoittautui Elmoksi. Ja ilmoitti samalla, että Nastolasta ja Kouvolasta tulee vielä 4 kyytiläistä lisää.
-Hyvä, kun on nuori. Hoksottimet pelaa vielä hyvin, jos keli käy hankalaksi. Ja opas, Kerttu, on onneksi vanha tuttu. Tunnetusti luotettava. Siis joulumatka alkakoon nyt,” höpötteli joku matkustajista itsekseen.
Bussissa oli hiljaista. Oliko se kenties matkajännitystä? Vai oliko Joulu jo hiljentänyt kansalaiset juhlan suuruuden edessä? Oppaan tehtäviin kuuluu tarkistaa, ovatko kaikki mukana. Siis nyt ne kaikki 56. Kouvolan jälkeen Kerttu siirtyi käytävälle ja lähti laskentareissulle. Löytyi 56 matkalaista. Kaikki oli niin kuin pitikin! Jess, oppaan muisti pelasi! Jess, bravoo!
Puolimatkan vessapysähdyksen jälkeen Kerttu kierteli laskemasssa matkustajat uudelleen. Luku heitti. Se ei asettunut millään 56:n kohdalle. Neljästä laskentakierroksesta huolimatta. Kaikki olivat kuitenkin autossa vierustoverien ilmoituksen mukaan. Auton vierellä kessutelleetkin. Autossa alkoi ankara pohdinta, miten saataisiin tarkka luku. Pohdintaan oli vierähtänyt taas aikaa neljännestunti.
-Nyt mulla taitaa vähän pätkiä. On kyllä pätkiny ennenkin. Ei se mitenkää uutta ole, ilmoitti Kerttu.
-Otappa nimilista ja huutele nimet, huuteli joku.
Nimenhuuto onnistui. Kaikki 56 paikalla! Ja matka pääsi jatkumaan. Ei se niin vaikeaa ollutkaan.
-Mikä olisi ollut järkevintä? Ynnätä vai vähentää, pohtivat jälkiviisaat matkailijat. Olisiko pitänyt vähentää penkkipaikojen määrästä ihmisten lukumäärä? Erotus olisi ollut tyhjien penkkien lukumäärä eli 4. Vai vähentää yksi matkustaja kerrallaan pois 56:sta. Vai olisiko ollut parempi lisätä tyhjien penkkien määrään matkustajien lukumäärä nimi kerrallaan, jolloin lukumäärä olisi ollut paikkojen kokonaismäärä. Kerto- ja jakolasku poissuljettiin kohtuuttomia vaikeuksia tuottavina. Bussi saapui ajastaan päämääräänsä Imatran kylpylän pihaan. Erilaisten matkustukseen liittyvien rituaalien jälkeen joulun vietto oli kuin olikin hotellikynnyksen ylityksen päässä.
Joulun vietto kesti kokonaista kolme päivää ruokailu-, ja ohjelmarituaaleineen. Ruoka oli kaikille samaa. Valinnat teki jokainen itse. Päivien ohjelma oli jokaisen ihan itse rakennettava. Oli mahdollisuus käydä erilaisissa hoidoissa, kauneudenhoitopalveluissa, kuntosalilla ja uinti- ja saunakohteissa oman harkinnan mukaan. Tapanina joulun pyhien vieton päättyminen valtasi ihmismielet ja arki kurkisteli jo pihapuiden ja ulko- oven takana. Sovitusti ajallaan pihaparkkiin, ulko- oven pieleen oli ilmestynyt tutun värinen linja-auto. Ihanaa ja pahus!
Paluumatka on yleensä menomatkaa helpompi ja nopeampi. Heittelet vain tavarasi laukkuun, niitä suuremmin järjestelemättä ja sitten suljet sen. Matkailijat istuvat yleensä samoille paikoille autossa kuin tulomatkalla. Kukaan ei uskalla sekoittaa tutuksi koettua istumajärjestystä. Ei nytkään. Elmo oli taas kyytijänä. Se tuntui hyvältä. Hän asetteli laukut auton säilöön siten, että ennen Lahtea poisjäävien laukut olivat vasemmassa reunassa ajotien puolella.
-Eipä tarvitsisi niitä sen kummemmin etsiskellä eikä kierrellä auton toiselle puolelle. Matka joutuisi, selitteli Elmo jollekulle, katse laukkusäilöön suunnattuna.
Poistumispaikkoja ja poislähtijöitä oli yksi tulomatkaa enemmän. Matkanteko ja poistumiset autosta sujuivat kommelluksitta kaksi kertaa. Kolmannella kerralla laukkuaan etsivä oli unohtanut sen ulkonäön. Kerrankos sitä erehtyy naulakossa roikkuvista takeista tai laittaa tavarat vieraisiin kauppakärryihin. Tai tarttuu kuntosalilla vieraan oloiseen kenkäpariin. Kun ei muista kaikkia oleellisia yksityiskohtia. Ja muisti pätkii vaihtelevasti, enemmän tai vähemmän.
Ja Kerttu, oppaamme, joutui soittamaan lomapaikkaan ja tiedustelemaan, oliko aulassa näkynyt ylimääräistä, matkailijan epämääräisesti kuvaamaa laukkua. Eihän siellä ollut ylimääräisiä laukkuja näkynyt. Elmo muisti varmasti sijoittaneensa kyseisen henkilön laukun säilön vasempaan reunaan.
-Ei se ole minun laukkuni, jatkoi poislähtevä matkustaja kiukustuneeena. Ei se ole minun.
Ei auttanut muu kuin luvan perään avata pari laukkua ja katsoa, sisälsivätkö ne tuttuja vaatteita. Ja kas, tutut vaatteet löytyivät lopuksi Elmon osoittamasta laukusta vasemmassa reunassa. Ja taas aikaa tärvääntyi parikymmentä minuuttia.
Bussissa jälkiviisaat huomasivat, että laukkujen avaaminen ei ole moraalisesti oikein eikä aina toimivaa. Ongelmaksi tulee se, ettei välttämättä tunnista ja muista omia vaatteitaan. Viisaat ehdottivat ratkaisuksi nimilappua laukun ulkopuolelle, ellei sitä jo ollut. Tai näkömuistin omaavalle lisäksi omaa valokuvaa. Mutta, jos on unohtanut oman nimensä eikä tunnista omaa kuvaansa,
eivät nekään konstit auta. Laukun ulkopuolelle voi laittaa myös huivin, narun, nauhan pätkän tai oman kravatin tai sukan. Kunhan muistaa, mitä laittoi ja tunnistaa laittamansa.
Bussi saapui ajastaan Marolankadulle. Myöhässä. Paikkaaan, mistä oli lähdettykin. Jokainen näytti löytävän oitis oman laukkunsa, osasi suunnata hakijoita, bussipysäkkejä tai takseja kohti. Kotiinsa osaa suurin piirtein melkein aina suunnistaa. Vaikka vähän pätkisikin.
/Maila Honkanen/ NYT VÄHÄN PÄTKII